Toiveikas talvimieli

Lapsuudenkodissani syötiin paljon sieniä. Tosin enemmän käytännön pakosta kuin kulinaarisista syistä, sillä raha oli tiukilla ja metsissä ilmaista ruokaa. Niinpä meillä oli aina lihapullataikinan jatkeena sieniä. Tämä oli salaisuus, joka sieniä ja sipulia inhoavalle isoveljelle paljastui vasta myöhäisteininä, kun eräänä talvena sienet loppuivatkin kesken vuoden. Veli maistoi sienettömiä lihapullia ja kysyi, miten nää pullat on näin pahoja. Yleensä meillä oli syksyllä monta isoa tynnyriä sieniä suolattuna, joista riitti syötävää aina seuraavaan satoon saakka. Siksi varmaan vieläkin syksyllä minun pitää saada sieniä säilöön. Ilo on jopa suurempi säilötyistä sienistä kuin niistä, jotka laitan suoraan pannulle metsästä tultua. Kuin Veikko Huovisen Hamstereissa, kun varastot ovat täynnä ruokaa, pitkiä kalsareita ja polttopuita, saavutaa ihmisen toiveikas talvimieli. Antaa vaan puhurin puhaltaa Barentsinmereltä. Täällä ollaan valmiina!

Suvun naisia sienienputsaustalkoissa. Itse olen valinnut naku-uintivaihtoehdon.

Sieniä pitää kerätä nimenomaan itse. Kumma juttu, sillä voin surutta ostaa marjat torilta, mutta sienien ostaminen tuntuu synniltä. Olen myös aina - jo lapsena - pitänyt sienestämisestä, toisin kuin marjastamisesta. Jos toinen kirjallinen viite sallitaan, niin lukekaapa kanssasienestäjät Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Siinä kuvataan sitä intohimoa ja innostusta, jonka sienestäessä kokee.

Mutta mutta - olen asunut täällä Helsingissä jo viisitoista vuotta, mutta en ole päässyt täällä sinuiksi sienipaikkojen kanssa. Joko sienipaikka on kuin markkinahumuinen festari, jossa on koko pääkaupunkiseudun väkikertymä, tai sitten saaliina on vain hirvikärpäsiä hiuspohjassa. Monena vuonna myös sain sieniä niin paljon äidiltä, ettei tarvinnut kerätä itse. Niinpä nyt kun äitiä ei ole, ei ollut suolasienivarastojakaan.  Häpeän huippuna syyskuussa kutsuin kaverit sultsina-wörshoppiin, jossa syötiin koko karjalainen pitopöytä. Osanani oli myös sienisalaatin tekeminen. Voi helvetin helvetti, ettei ihmisellä voinut olla omia sieniä ja piti ostaa kitumarketista sienivakuumi, joissa oli jonkun hansv*tunvälimäen kuva kannessa. Syvälle sydämeen sattuu!

Olisi aika oppia sienestämään myös täällä nykyisillä kotikonnuilla. Autottomana en osaa mennä julkisilla sienimetsien lähelle ja yksin en halua mennä metsään. Siispä sienestys vaatii kaverin, mieluiten autoilevan kaverin. Onneksi sellainen löytyi ja jopa koirakaveri mukaan. Sain ihan kelpo saaliin suppiksia ja lampaankääpiä. Rouskut taisivat tältä syksyltä jäädä metsään, sillä parhaaseen rouskuaikaan olin matkalla Kiinassa, jossa muuten oli runsaasti erikoisia ja maistuvaisia sieniä miltei joka aterialla.

Totean siis, että tavoite numero 9 on saavutettu, sillä sieniä on sekä pakastimessa että kuivattuina. Mutta seuraaviin vuosiin pitää petrata, sillä vasta suolasienitiinu tuo oikean toiveikkaan talvimielen (ja parhaan sienisalaatin joulupöytään).