Polveileva tarina

Tänään oli vuoden viimeinen hydrocombat-tunti. Kävin kiittämässä ihkua opea kaudesta ja kerroin, että vuodessa on saatu polvi kuntoon. No ei se nyt ihan pelkästään hänen ansiotaan ole, mutta on se sitäkin.

Vuosi sitten tähän aikaan vasen polveni oli romuna. Koska polvea vaivasi vanhojen vammojen aiheuttama nivelsiteiden löysyys, alkava nivelrikko ja akuutti kierukan repeäminen, ortopedin mukaan yhtä ainoaa apukeinoa ei ole. Esimerkiksi leikkaus saattaisi tuoda lisää kipuja, jos nivelsiteet ovat vanhastaan löysät. Ohjeiksi sain siis painon pudottamisen ja polvea ympäröivien lihasten voimistamisen. Otti päähän ja paljon, sillä en voinut kävellä normaalisti, juoksemisesta, tanssimisesta tai portaiden noususta puhumattakaan. Pikkuhiljaa vuoden aikana olen saanut polven kelpo kuntoon, vaikkei se vielä täysin oireeton olekaan. Tavoitteekseni olin kuitenkin asettanut "porraskunnon" ja sen olen saavuttanut. Mitä olen sitten tehnyt?

1. Olen jumpannut vedessä. Heiaheian mukaan tähän mennessä tänä vuonna 45 kertaa vesijumppaa ja 11 kertaa hydrocombatia. Vedessä liikkuminen on tunnetusti hyvä nivelille, sillä vesi kannattelee ja tekee liikkeistä pehmeitä. Parasta minun mielestäni on se, ettei tarvitse varoa. Kuivalla maalla on koko ajan tunne, että kohta polvi muljahtaa ja sattuu, vaikka itse liike onnistuisikin.

2. Olen syönyt glukosamiinia. Tätä lääkäri suositteli ja kertoi, että auttaa joillekin ja joillekin ei ja voin itse päättää syönkö vai en. Nyt olen reilun vuoden popsinut ja koskapa purkin pohjalla on vain muutama pilleri, ajattelin ne syötyäni pitää tauon ja katsoa, huononeeko polven tila. Vaikka tuo onkin ihan luontaistuotekamaa, niin en mielelläni syö turhia rohtoja. Saa nähdä, miten käy.

3. Olen pudottanut painoa. Lääkärin mielestä viisi prosenttia jo auttaisi. Nyt on mennyt enemmän, mutta en kerro paljonko, sillä siitä tulee aikanaan oma kertomuksensa.

4. Olen käyttänyt polvitukea ja kinesioteippejä. Näistä en osaa oikein sanoa juuta enkä jaata, niin satunnaista käyttö on. Jatkossa, jos alan taas tanssia säännöllisesti, varmaan alkuun ainakin tulen tarvitsemaan jompaa kumpaa. Ehkä.

5. Olen käyttänyt tukipohjallisia. Mutta samoin, en osaa sanoa auttaako vai ei. Käyttökerran jälkeen  polvea yleensä vihloo, mutta se voi olla toki sitä, että ns. oikea asento, johon pohjallinen ohjaa jalkaa on polvelle outo. Jatkan harjoitusta.

Ihan terve polveni ei ole. Välillä hieman polven sisäsyrjä vihloo, mutta todellakin vain silloin tällöin. Mutta se ei enää ole jatkuvasti eikä koko polven alueelta kipeä, ei estä liikumista (eilen kävelin pitkän lenkin ja sen jälkeen jalat olivat kipeät, mutta polvista), ei ole turvonnut (talvisaappaat mahtuvat taas) ja taipuu kaikkiin asentoihin ilman kipua.

Niinpä - tavoite numero 4 on siis saavutettu.

La Dolce Vita

Olen ollut aina perusterve, mitä allergiat ja sen myötä hyvin lievä astma on ollut kiusana. Veriarvot kuten kolesteroli ja verensokeri sekä verenpaine ovat olleet myös aina hyvät. Siksi en ole ollut kovasti huolestunut, vaikka lihaa on luiden päällä enemmän kuin THL määrää. Kaksi ja puoli vuotta sitten työterveyshuollon normitarkastuksessa kuitenkin verensokeriarvo oli hieman koholla* ja siksipä lääkäri päätti pitää pelottelutuokion. Kovin dramaattisin sanakääntein hän kuvaili, kuinka rasvamolekyylit valtaavat verisoluni ja suoneni menevät tukkoon. Lääkäri tiedusteli, mitä haluaisin tehdä eläkkeellä ja hämilläni vastasin, että vaikkapa matkustella. "Eipä sitä paljon reissata, jos on infarkti iskenyt ja alaraajat amputoitu", vastasi tuo terveyshuollon ammattilainen.  Lääkkeeksi määrättiin diabeteshoitajan opetusta ja painonpudotusta.

Kävin siis kuulemassa diabeteshoitajan sekä ravitsemusterapeutin ohjeita. Mitään, jota en olisi aiemmin tiennyt, heillä ei ollut kerrottavana. Luulenpa, että jokainen täysikäinen ja suht sivistynyt tietää ihan hyvin, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Ja margariinia en sitten syö, oli mikä tahansa! En juurikaan muuttanut elämäntapojani, tai ehkä hieman sentään, sillä verensokeriarvot eivät nousseet ja pitkäaikassokeriarvot laskivat normaalin rajoihin. Edelleenkään en ollut kovin huolissani.

Kun näin Michae Mosleyn dokumentin Eat, Fast Live Longer (hyvä esimerkki pilkun tärkeydestä muuten) pätkäpaastoamisesta, syttyi jokin lamppu päässäni. Paitsi, että syömisen ja paastoamisen vuorottelulla voisi pudottaa painoa, voitaisiin sillä alentaa verensokeriarvoja. (Ja muitakin terveysvaikutuksia lupailtiin, niistä enemmän painonpudotusbloggauksessani.) Koska polvivamman takia painoa piti joka tapauksessa pudottaa, niin päätin ryhtyä pätkäpaastoilemaan.

En voi tietää, vaikuttaako paaston ja syömisen vaihtelu vaiko sen mukanaan tuoma painonpudotus, mutta verensokeriarvoni ovat nyt normaalin rajoissa, eli paastosokeri alle kuuden. Verensokeria mittasin kotona epäsäännöllisesti äidiltä perityllä mittarilla ja työterveyshuollon kautta kävin kesällä virallisessa mittauksessa. Kesän virallinen mittaus näytti jo normilukemat, mutta kotona vaihtelua oli vielä  silloin. Päätin, että jos kahden kuukauden aikana arvot ovat alle kuuden, niin katson tavoitteen täyttyneen. Ja nyt on näin. Tänä aamuna mittari näytti jopa ennätyksellisen alhaiset 5,3.

Katson siis tavoitteen numero 5 saavutetuksi. 

Tästä lähtien mittaan verensokerini vain noin kuukauden välein ja rauhoitan mieleni amputoimisilta ja infarkteilta. Eläkkeellä haaveilen matkustavani, mutta sitä ennen haaveilen tekeväni vielä pitkään töitä. Viiskakkosta jatkan niin kauan, kun paino tuntuu hyvältä, sitten ehkä siirryn kuusykköseen.


*Kun katson Oma terveys -palvelusta verensokeriarvojani, ne olivat olleet jo vuodesta 2007  hieman koholla. Itse asiassa kerran ne olivat tämän jälkeen olleet alle kuuden ja sinä keväänä noudatin hiilihydraatitonta ruokavaliota. Mielenkiintoista sekin.

Toiveikas talvimieli

Lapsuudenkodissani syötiin paljon sieniä. Tosin enemmän käytännön pakosta kuin kulinaarisista syistä, sillä raha oli tiukilla ja metsissä ilmaista ruokaa. Niinpä meillä oli aina lihapullataikinan jatkeena sieniä. Tämä oli salaisuus, joka sieniä ja sipulia inhoavalle isoveljelle paljastui vasta myöhäisteininä, kun eräänä talvena sienet loppuivatkin kesken vuoden. Veli maistoi sienettömiä lihapullia ja kysyi, miten nää pullat on näin pahoja. Yleensä meillä oli syksyllä monta isoa tynnyriä sieniä suolattuna, joista riitti syötävää aina seuraavaan satoon saakka. Siksi varmaan vieläkin syksyllä minun pitää saada sieniä säilöön. Ilo on jopa suurempi säilötyistä sienistä kuin niistä, jotka laitan suoraan pannulle metsästä tultua. Kuin Veikko Huovisen Hamstereissa, kun varastot ovat täynnä ruokaa, pitkiä kalsareita ja polttopuita, saavutaa ihmisen toiveikas talvimieli. Antaa vaan puhurin puhaltaa Barentsinmereltä. Täällä ollaan valmiina!

Suvun naisia sienienputsaustalkoissa. Itse olen valinnut naku-uintivaihtoehdon.

Sieniä pitää kerätä nimenomaan itse. Kumma juttu, sillä voin surutta ostaa marjat torilta, mutta sienien ostaminen tuntuu synniltä. Olen myös aina - jo lapsena - pitänyt sienestämisestä, toisin kuin marjastamisesta. Jos toinen kirjallinen viite sallitaan, niin lukekaapa kanssasienestäjät Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Siinä kuvataan sitä intohimoa ja innostusta, jonka sienestäessä kokee.

Mutta mutta - olen asunut täällä Helsingissä jo viisitoista vuotta, mutta en ole päässyt täällä sinuiksi sienipaikkojen kanssa. Joko sienipaikka on kuin markkinahumuinen festari, jossa on koko pääkaupunkiseudun väkikertymä, tai sitten saaliina on vain hirvikärpäsiä hiuspohjassa. Monena vuonna myös sain sieniä niin paljon äidiltä, ettei tarvinnut kerätä itse. Niinpä nyt kun äitiä ei ole, ei ollut suolasienivarastojakaan.  Häpeän huippuna syyskuussa kutsuin kaverit sultsina-wörshoppiin, jossa syötiin koko karjalainen pitopöytä. Osanani oli myös sienisalaatin tekeminen. Voi helvetin helvetti, ettei ihmisellä voinut olla omia sieniä ja piti ostaa kitumarketista sienivakuumi, joissa oli jonkun hansv*tunvälimäen kuva kannessa. Syvälle sydämeen sattuu!

Olisi aika oppia sienestämään myös täällä nykyisillä kotikonnuilla. Autottomana en osaa mennä julkisilla sienimetsien lähelle ja yksin en halua mennä metsään. Siispä sienestys vaatii kaverin, mieluiten autoilevan kaverin. Onneksi sellainen löytyi ja jopa koirakaveri mukaan. Sain ihan kelpo saaliin suppiksia ja lampaankääpiä. Rouskut taisivat tältä syksyltä jäädä metsään, sillä parhaaseen rouskuaikaan olin matkalla Kiinassa, jossa muuten oli runsaasti erikoisia ja maistuvaisia sieniä miltei joka aterialla.

Totean siis, että tavoite numero 9 on saavutettu, sillä sieniä on sekä pakastimessa että kuivattuina. Mutta seuraaviin vuosiin pitää petrata, sillä vasta suolasienitiinu tuo oikean toiveikkaan talvimielen (ja parhaan sienisalaatin joulupöytään).

Suuri muuri

Tunnustan, että minulla oli Kiinaan kohdistuvia ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Ajattelin ettei kiinalainen kulttuuri ole minun makuuni, ruokakin on jokseenkin tylsää ja maine ihmisoikeuksien polkemisen sekä muiden poliittisten kummallisuuksien takia ei houkuttele. No olen valmis kuitenkin tutustumaan maahan kuin maahan ja kulttuuriin kuin kulttuuriin ja kapeahan käsitykseni kuulopuheiden ja median välittämänä tietenkin on. Kun siippani halusi lähteä Kiinaan keräämään taustamateriaalia kirjaansa varten, lähdin mukaan mielelläni.

Olisikin aika kamalaa, jos ymmärryksensä jostain maasta tai kulttuurista joutuisi perustamaan vain siihen, mitä muut kertovat tai vaikkapa vain yhden aistin varaan. Kiina jos joku tarjosi ärsykkeitä kaikille aisteille ja koettavaa ähkyyn saakka.

Ennakkoluuloni osoittaituivat oikeiksi siinä, että Kiinassa on todellakin paljon väkeä ja melua. Joka paikassa porukkaa on paljon, eivätkä kiinalaiset ole kovin hiljaisia.Tässäkään ei tietenkään ole yhtä yhtäläistä ihmistyyppiä. Kiinalaisiakin on moneen lähtöön. Mutta julkinen keskustelu huutamalla ei ole mitenkään harvinaista Kiinassa. (Shanghaissa illastimme paikallisten scifi-harrastajien kutsumina ja siinä seurueessa mukana ollut amerikkalainen taas tuntui räikeän kovaääniseltä ja kovasti  itsekehuiselta.)

Toinen hämmentävä ilmiö on ihmisten julkea hämmästely meitä ulkomaalaisia isoneniä kohtaan. Ilmeisesti juhlapyhien takia suurkaupunkeihin oli matkannut maalaisia, jotka eivät olleet ennen näin rumia ihmisiä nähneet. Meitä tuijotettiin häpeilemättä, osoitettiin sormella ja rohkeimmat ottivat valokuvia meistä tai itsestään meidän seurassa. Jossain Kiinan syrjäkylässä nytten varmaan esitellään naapureille kuvia kummallisista olennoista.

Sain myös niellä ennakkoluulojani - konkreettisestikin. Kiina ei todellakaan ole yksi yhtenäinen kulttuuri. Kävimme neljässä kaupungissa; Peking, Xi'an, Guilin ja Shanghai sekä yövyimme yhden yön maalla, vuoristossa Longjin riisiviljelmillä. Kaikissa kaupungeissa oli aivan erilaista ja erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huimat. Mahtaileva, mutta kalsea Peking ja kaoottinen, mutta vapaamielinen Shanghai ovat kuin yö ja päivä. Samoin maalaiskylän vaatimaton elämä (näimme mm. sian teurastuksen katukiveyksellä) ja pilvenpiirtäjien ylellisyydet (joimme shampanjaa loistohotellin baarissa) ovat kaukana toisistaan. Mitä ruokaan tulee, kiinalainen keittiö on muutakin kuin hapanimelää possua ja riisiä. Sitäkin saimme, ja paljon muuta. Paikalliset erot ovat jälleen suuret. Dumplingit olivat odotetusti hyviä, mutta parasta mielestäni oli yunnanilainen ruoka. Ensimmäisellä kerralla sitä syödessäni en tunnistanut juuri mitään, mitä suuhuni laitoin, mutta kaikki maistui hyvältä. Toisella kerralla tilasin itse, ja tiesin mitä söin, ja edelleen maistui superhyvältä. Saakohan yunnanilaista ruokaa mistään Suomessa?

 Niin se muuri

Muurille kiipesimme matkan toisena päivänä. Kaikki ei ollut yhtä auvoa, sillä ilmeisesti jetlagista johtuen jo ylös kiivetessä tunsin huippausta ja hätäpäissä ostettu sadeviitta keräsi kuumassa, mutta kosteassa ilmanalassa kaiken hien sisäänsä. Niinpä muurilla seisoi märkä ja heikkopäinen turisti. Muurin portaat olivat todella jyrkät ja polvikin reagoi rasitukseen. Kävelin vain minimimäärän ja jäin odottelemaan kauemmaksi valokuvaamaan mennyttä siippaani. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen aloin huolestua, kun ei miestä näy. Hätäännyin, mutta aivan turhaan, sillä hän oli mennyt jostain toista reittiä alas tapaamispaikalle ja istui kahvilassa. Paniikki, väsymys ja jalan kipeytyminen joka tapauksessa saivat oman laskeutumiseni muuria ja rinnettä alas melkoiseksi tuskien taipaleeksi. Jalka oireili vielä illalla ja seuraavana päivänäkin. Onneksi pääsin kiinalaiseen jalkahierontaan, jossa sovellettiin perinteistä tui na -menetelmää. Hierojat hieroivat kyllä koko kropan, mutta keskittyivät jalkoihin. Pelkäsin, että polvi ei kestä heidän aika rajujakin menetelmiään (varsinkin kun samassa huoneessa nivelrikkoinen turistirouva huusi kivusta), mutta hieronta teki suoranaisen ihmeen ja kävelin hierontasalongista pois kuin toisilla jalolla. Kävelyasentokin oli muuttunut - kävelin kuin ennen polvivammaa. Ihme juttu! Onneksi pääsin hierontaan, sillä matkan aikana jouduin vielä kiipeämään vuorilla ja muutenkin tuntui, että Kiina on täynnä portaita. Täytyy etsiä kiinalainen hieronta kotimaastakin. Netti näyttää onneksi, että tarjontaa on jopa ihan kotinurkilla.

Todistettavasti tavoite numero 7 saavutettu.

Kuuden kuukauden kuulumiset

Puoli vuotta (ja viisitoista päivää) on tavoitteiden kanssa elämistä takana. On siis syytä istahtaa puolimatkan krouviin ja miettiä tilannetta.

Pitkän aikaa keväällä tuntui, ettei mikään etene, mutta kaipa sitä suvantovaiheitakin tarvitaan. Olen myös sitä mieltä, että tarvitsin lepoa ja irtiottoa ennen uusien asioiden tekemistä. Siksi kevät meni matkaillessa, maailmaa ja omaa päätä sekä elämää ihmetellessä.

Mutta tavoitteiden tilaan.

1. Kandin tutkinto

Tämä kyllä hävettää. En saanut jätettyä kanditutkielmaa ennen yliopiston kesälomia. Palataan asiaan elokuussa!

Etenee, mutta jumittaa just nyt.

2. Maisterin tutkinto

Ks. yllä. 

Etenee vasta 1. tavoitteen jälkeen.

3. Painonpudotus

Paino on nyt pudonnut sen kriittisen viiden prosentin verran! Juuri sopivasti puolessa vuodessa puolet tavoitteesta mennyt. Ja jotkut ovat jopa huomanneet ulkonäössäkin muutosta.

Etenee, juuri sopivaa tahtia. Kuuden kuukauden ja viikon pudotus 5,07% alkupainosta.

4. Polvi kuntoon

Polvi oli ennen Vienan meren matkaa melko hyvässä kunnossa, mutta siellä epätasaisilla kävelyn rasitus ja lopulta kaatuminen toivat kyllä takapakkia. Pikku hiljaa siitäkin toivutaan.
Huomaan nyt selvästi painon vaikutuksen polveen, sillä jos kannan vaikkapa muutaman kilon kauppakassia, polvi oikuttelee heti.

Etenee, mutta vaikea arvioida todellista kuntoa.

5. Sokeriarvo

Arvot heittelevät ja olen saanut parilla mittauskerralla todella hyvät lukemat, mutta myös entisenlaisia. Menen piakkoin viralliseen labrakokeeseen. Sieltä sitten luotettavampaa tietoa

Etenemistä ei voi vielä todeta.

6. Nähdä valas

Tavoite saavutettu.

7. Kävellä Kiinan muurilla

Syyskuussa matkaan, viisumihakemukset kohta virelle.

Etenee, polvi saisi tervehtyä vieläkin enemmän.

8. Syödä hummeria Madibassa Brooklynissä 

Tavoite saavutettu.

9. Sieniä säilössä

Olen saanut tarjouksen sieniseurasta ja -kuskista.

Etenee, mutta odotellaan syksyä.

10. Viinakaappi tyhjäksi 

Olemme saaneet vain muutaman pullon tyhjennettyä. MUTTA Venäjältä tuli tuotua pari votkaa ja nastoikkaa. Ja saksalaisilta kavereilta sain pullon Warholderia. Saiskohan siitä geeteetä?

Takapakkia! Auttakaa!

11. Olen onnellinen

Njoo, mutta nyt on tullut myös "tekemisen" tarve. Silloin kun ei ole aktiivisesti esim. reissussa, niin kaipaisin enemmän tapahtumia ja ihmisiä. Niin - kenties työpaikan sosiaalista elämää ja säännönmukaisuuttakin. Toisaalta en kaipaa aamuherätyksiä.

Yksi yksittäinen hetki pitää mainita. Kun olimme matkalla Vienaan, yövyimme koko klaanin voimin veljeni luona. Siinä maatessani vieraspatjalla, lähellä synnyinkotiani, rakkaani ja sukuani ympärilläni ja odotettu matka vielä edessä päin - olin hetken todella syvästi onnellinen.

Etenee hyvin, opiskelun hidas eteneminen vähän ahdistaa, mutta vain vähän.

Sääntöjä olen noudattanut vallan hyvin. Joensuusta jouduin ostamaan ripsivärin, vaikka 
niitäkin on useita, sillä olin unohtanut ripsarin kotiin. Kumma kyllä kosmetiikkahyllyt tyhjenevät tosi hitaasti. Tuotteet ovat vallan riittoisia.

Vaatteita olen ostanut joitakin, mutta enimmäkseen kirpparilta. Uuden uimapuvun jouduin ostamaan vesijumppaan,  sillä entinen alkoi olla liian iso. Mutta olen myös heittänyt pois vaatteita, eli katsoisin olevani tässä suhteessa tasapainossa.

Kuulin valaan laulavan

Pari vuosikymmentä sitten reissasin paljon Venäjän Karjalassa, tein matkanjohtajan töitä opiskelujen ohessa ja olin myös jonkin aikaa Sortavalassa vähintäänkin epämääräisessä ravintolaprojektissa töissä. Yhden kesän toimin oppaana Karjalasta Suomeen päin tuleville turisteille. Silloin tutustuin muutamiin petroskoilaisiin turisteihin paremmin ja pidin yhteyttä kanssaan jonkin aikaa. Yhden perheen autoin löytämään Suomen sukulaisensa ja kiitollisena siitä he kutsuivat minut kyläilemään Petroskoihin pidemmäksi aikaa. Samalla reissulla vietin aikaa Karjalan valtion kotiseutumuseon tutkijan, arkeologi Mihail Dankovin kanssa. Kävimme muun muassa Soutjärven vepsäläiskylissä ja muutenkin hän katsoi tehtäväkseen valistaa minua Karjalan arkeologisista ihmeistä. Häneltä kuulin ensi kertaa Uikujärven ihmeellisistä kalliopiirroksista, joissa on valaiden kuvia ja että Solovetskin luostarisaaren luona voi noita valaita nähdä omin silmin. Dankov oli palavasieluinen tarinoija ja en ottanut kaikkea kertomaansa ihan todesta, Pietari Suuri muka vei laivoja maateitse Jäämereltä Ääniselle ja valaita Karjalassa muka! Mutta maitovalaat jäivät kaivelemaan mielen sopukoihin.

Viime kesänä jälleen Petroskoissa ollessani tulivat Solovetskin saari ja sen valaat puheeksi matkaseuralaiseni eli serkkuni Ekin kanssa. Eki tiesikin maitovalaista enemmän ja oli kiinnostunut niiden erityislaatuisita kommunikaatiokyvyistä. Siltä istumalta päätimme, että valaiden luo on päästävä. Talvella Eki oli yhteydessä maitovalaiden tutkijaan Rauno Lauhakankaaseen ja lähetti meille kuultavaksi Lauhakankaan haastattalun, joka on vieläkin Yle Areenassa kuultavissa. Viimeistään nyt alkoi kiinnostus todella herätä. Maitovalaathan osaavat "puhua" ja tutkia ympäristöään ultraäänellä! http://arenan.yle.fi/radio/1578721

Mukaan saimme innostutettua muitakin ja lopulta meitä oli kahdeksan hengen retkikunta, joista seitsemän meidän perhettä ja sukua. Ensin ajattelimme mennä autoilla Värtsilän kautta Karjalaan ja kierrellä matkalla karjalaiskyliä. Mutta koska Venäjän teitä on mukavampi katsella votkapullon kuin ratin takaa, ryhdyin etsimään valmismatkaa. Niitä olikin yllättävän runsaasti tarjolla ja lopulta päädyimme petroskoilaisen Karelikan matkaan. Helpolla valaat eivät silti antautuneet katseltaviksi. Ensin oli matkattava pomppuisia teitä Vienan Kemiin, sieltä sitten laivalla Solovetskiin (matkalla jo laivasta tein ensimmäisen valashavainnon!) ja sieltä sitten ensin to-del-la jys-kyt-tä-vä pikkubussikyyti polun alkuun. Polkua ja pitkospuita jatkoimme viitisen kilometriä (arviot vaihtelivat 4,5-6 välillä) ja loppumatka vielä mentiin merenpohjaa, jossa vettä oli vuoroveden jäljiltä noin nilkkoihin saakka. Minulla ei ollut kumisaappaita mukana, ja Solovetskin taloustavarakaupassa oli vain 39 numeroa naisille tarjolla. Niinpä ostin torilta feikkicrocsit, joilla taivalsin merenpohjaosuuden. Onneksi vesi oli suht lämmintä, mutta epäonneksi sain rakot crocsikkeiden remmin kiinnityskohdasta molempiin jalkoihin.

Kun vielä vammoihin lisätään yleinen väsymys vaelluksesta sekä paarman- ja hyttysenpuremat, en tosiaankaan olisi tarvinnut kaatua tulomatkalla pitkospuiden ja kaatuneen kuusen jättämään väliin. Sinne kuintenkin lankesin ja loppumatka metsästä pois oli yhtä tuskaa. Todisteena on vieläkin pisto kyljessä ja tämä mojova mustelma.

Mutta maitovalaat olivat kaiken tämän vaivan arvoisia. Uskomatonta on miten läheltä niitä pääsi katsomaan ja kuulemaan. Parvi (ehkä kymmenisen) valaita oli aivan Beluzhin niemen päässä leikkimässä (siltä se näytti) ja kuulemma hieromassa itseään hiekkapohjaan. Alla olevassa kuvassa näkyy kuinka lähellä ne olivat. Siinä me istuimme rannan kivillä ja muutaman metrin päässä valaat polskivat. Uskomatonta. Kävimme seuraavana päivänä vielä toisella retkellä veneellä katsomassa samaa paikkaa, joskin kauempaa. Silloinkin näimme hyvin maitovalaita myös hieman kauempana rannasta.

Mielestäni vielä näkemistä hienompaa oli kuulla valaiden ääniä. En ole vielä kovin hyvä valaankielessä, mutta keskustelu vaikutti vilkkaalta. Kuuntele vaikka itse siippani äänittämältä videolta !

http://youtu.be/PFDuFk2CUUE

Voidaan siis todeta, että tavoite numero 6 on saavutettu ja komeasti!

Pikaiset päivitykset

Hurjaa vauhtia aika menee. En ole kertonut etenemisestäni mitään kuukauteen ja tilannekatsausta en ole päivittänyt kahteen kuukauteen. Mutta tässä tätä tulee. Viime ajat ovat olleet kovasti matkojen ja muun seuraelämän värittämiä. Vielä pyörähdän Barcelonassa ja sitten pitäisi alkaa rauhallisempi jakso.

1. Kandin tutkinto

Tutkimussuunitelma tehty ja hyvksytty. Vanhojen tekstieni kaivelua ja kirjallisuuden lukemista tehty.

Etenee, vaikkakaan ei mitattavaa tulosta.

2. Maisterin tutkinto

Ks. yllä. 

Etenee vasta 1. tavoitteen jälkeen.

3. Painonpudotus

Viiskakkosdieettiä on takana miltei kolme kuukautta. Viimeisen kuukauden aikana paino on sahannut ylös-alas ja tuntui, että onko tämä nyt tässä. Toisaalta kuukausi on ollut muuten epäsäännöllistä elämää, vaikka viiskakkosta olenkin noudattanut. Mutta kuitenkin nyt taas tuntuu, että alkaa päästä ruotuun.

Etenee, mutta keikkuen. Hieman vajaan kolmen kuukauden viikon pudotus 2,82% alkupainosta.

4. Polvi kuntoon

Polvi on ollut kohtuullisessa kunnossa. Normaalielämässä se ei kipuile, portaat ja epätasaiset pinnat eivät kuitenkaan vielä mene kuten tervejalkaisella ja turvonnut polvi on edelleen. Sanoisin, että tervehtymään päin. Lääkkeitä syön kuitenkin ja tavoitteeni olisi päästä niistä eroon.

Etenee, mutta vaikea arvioida todellista kuntoa.

5. Sokeriarvo

Arvot heittelevät, mutta ovat ehkä hivenen alentuneet. Ehkä.

Etenemistä ei voi vielä todeta.

6. Nähdä valas

Matka varattu, ennakkomaksu maksettu.  Meitä lähtee yhteensä kahdeksan hengen seurue, mikä on todella mukavaa.

Etenee ja innostus on kova!

7. Kävellä Kiinan muurilla

Siippa varasi matkan Kiinaan syyskuulle.

Etenee, polvi saisi tervehtyä enemmän.

8. Syödä hummeria Madibassa Brooklynissä 

Tavoite saavutettu.

9. Sieniä säilössä

Olen saanut tarjouksen sieniseurasta ja -kuskista.

Etenee, mutta odotellaan syksyä.

10. Viinakaappi tyhjäksi 

Ensimmäiset (ja toistaiseksi ainoat) kaapintyhjennysvieraat kävivät ja tyhjensimme grappapullon jämät ja miltei yhden likööripullon jämät. Paljon jäi juomatta.

Etenee toistaiseksi hitaasti.

11. Olen onnellinen

Olen ollut onnellinen. Töistä poissa oleminen on ollut helpompaa henkisesti kuin kuvittelinkaan. En ole suinkaan mökkihöperöitynyt, vaan olen viettänyt sosiaalisempaa elämää kuin aikoihin. Siipan kanssa samassa päivästä toiseen oleminen toimii myös, kun kummallakin on myös omat menonsa.

Etenee hyvin, tavoitteiden hidas eteneminen vähän ahdistaa, mutta vain vähän.

Sääntöjä olen noudattanut. Kosmetiikkaa ostin New Yorkin matkalta vain tarvittavat (vitamineja ja naamarasvaa) ja kylppärin hyllyt ovat mielestäni väljentyneet selvästi. Ruoka-ainesäännössäkin olen pysynyt. Tosin runsaan sosiaalisen elämän takia olemme syöneet todella paljon ulkona, ja siksi kaapit ovat tyhjenneet hitaasti.

Vaatteita ostin New Yorkista, ehkä vähän liikaakin. Mutta nyt kun talvivaatteita voi jo pakata pois aktiivikäytöstä, laitoin samalla menemään vanhoja. Vaatekaapissa tekisi mieli pitää kunnon tyhjennys, mutta jotenkin kummalla perverssillä tavalla minun pitää käyttää niitä rumimpia ja kuluneimpia rytkyjä kotona työskennellessäni.