Summa summarum est - eli onnen määrän voi laskea

Loppiasiltana tapasin virallisen tavoitetarkastajani ja kävimme läpi koko tavoitelistan. Mittasimme edistyksen prosentteina ja katsoimme, ansaitsenko kunkin tavoitteen mukaiset palkkiot, jotka olimme vuosi sitten määritelleet. Homma oli kova, mutta saimme sen tehtyä burgerin ja siiderin voimin ja lopulta tarkastaja piirsi hyväksyntäleiman asiakirjaan.

1. Kandin tutkinto

No melkein, eli pientä laittoa ja muutoksia tulee vielä ja sitten lähtee tutkielma.

94% valmis, tarkastaja myönsi viikon lisäajan, ja sen jälkeen voin nauttia palkkioni eli katsoa kaikki Solsidanit putkeen.

2. Maisterin tutkinto

Noin 65% valmis, mikäli ei tule takapakkia esim. että aineisto ei kelpaa.

Siirrettiin ensi vuoden tavoitteisiin. Palkkioni eli tatuoitu kärsimyskukka ei siis vielä korista nahkaani.

3. Painonpudotus

Kuten aiemmin kerrottu, onnistui 75 prosenttisesti.

Palkkioksi määritellyn uuden uimapuvun olen joutunut ostamaan, kun entinen alkoi olla liian löyhä. Sovittiin silti, että voin ostaa jonkun muun kivan vaatteen, kun noinkin hyvin meni.

4. Polvi kuntoon

Saavutettu.

Palkkioksi oli määritelty korkkarit, mutta enpä nyt halua sellaisia. Vaihdoimme tilalle jalkahoidon.

5. Sokeriarvo

Saavutettu.

Palkkiona kuumat lähteet, eli matkustanen piakkoin Islantiin.

6. Nähdä valas

Saavutettu.

7. Kävellä Kiinan muurilla

Saavutettu.

8. Syödä hummeria Madibassa Brooklynissä 

Saavutettu.

Tavoitteiden 6,7 ja 8 palkkioina oli tehdä siellä paikan päällä jotain extrakivaa. Mutta jäi tekemättäm mikä mistäkin syystä. Olihan ne kaikki matkat palkintoja jo itsessään eli no hard feelings.

9. Sieniä säilössä

Saavutettu.

Palkkiona Kulinaarimurulan emäntä kokkaa jotain sienistä. Odotan kieli pitkällä ja kuola valuen.

10. Viinakaappi tyhjäksi 

Laskin kuvista putelit ja jälkeen päädyin 66,66 prosentin edistykseen. Tarkastaja armollisesti sanoi, ettei vuoden aikana saatuja tai ostettuja pulloja lasketa.

Palkkionani on sosiaalisen elämän jatkumisesta annetut lupaukset. Te jotka niitä annoitte, tulette saamaan muistutukset!

11. Olen onnellinen

Onnellisuuden määrittely olikin todella vaikea paikka. Lopulta päädyimme operationalisoimaan onnen seitsemään osa-alueeseen, jotka pisteytin yhdestä seitsemään. Eli maksimionni on 7x7.

Alueet ovat työ, rakkaus, terveys, toimeentulo, sosiaalinen elämä, merkityksellinen elämä ja elämykset. Yhteensä sain 37 pistettä (maksimi siis 49).

Huomioitava on, että tämä pisteytys on retrospektiivinen vuodelle 2014. Eli tänään voi olla jo toisin.

Kun kaikki suoritukset ja onnen määrä laskettiin yhteen, tarkastajan kännykän laskin näytti 83%. Eli saavutin vuoden 2014 tavoitteeni kiitettävästi.
Erityisen tyytyväinen olen siihen, että tärkeimmät eli terveystavoitteet saavutin. Niiden deadlineja ei oikein voi lykätä.

Niin ja vielä ne säännöt. En noudattanut niitä täysin kirjaimellisesti. Uutta kosmetiikkaa ostin kuitenkin hyvin vähän (Kiinassakin ostokiimassa vain kaksi purnukkaa. Olisittepa nähneet ne muut!) Vaatteita jonkin verran, mutta huomattavasti entistä vähemmän ja tarpeeseen, sillä suurimpia sain poistaa kaapista. Elintarvikkeista kuivamuona mahtuu jo sille tarkoitettuun kaappin. Tästä on hyvä jatkaa samalla linjalla.

State of WOW

Saavutinko sitten tällaisella elämällä WOW-tilan? En kenties sellaisena humauksena kuin sen kuvittelin tulevan. Mutta opin itsestäni paljon. Opin, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja minkä vain kuvittelin olevan tärkeää. Opin, että tavoitteisiin pitää tehdä töitä, mutta ei niiden saavuttaminen ole kovin vaikeaa. Opin, että olisi pitänyt seurata tavoitteitani paremmin. Opin, että niiden julkistaminen auttaa pitämään tavoitteista kiinni. Opin, että ystävät, tutut ja tuntemattomatkin ovat tielläni tukena ja suureksi yllätyksekseni ja ilokseni, että omien tavoitteideni julkaisu kannusti muita asettamaan ja saavuttamaan omia tavoitteitaan. Eli kyllä kannatti. Tälle vuodelle on jo uudet tavoitteet ja niistä lisää pikapuoliin!

Prosenttilaskuharjoituksia

Tavoitteenani oli saada paino putoamaan kymmenellä prosentilla. Siihen tavoitteeseeni (nro 3) en päässyt.


Alkuvuodesta paino putosi mukavasti, mutta loppuvuotta kohden hitaammin.

Mutta ihan huonosti ei silti mennyt.

Paino putosi 7,5% (mitattu ennen joulua, joulu toi vähän takapakkia)
Vyötärön ympärys kapeni 7,4 %
Käsivarren  ympärys kapeni 2,4%
Reiden ympärys pieneni 6%
Rinnanympärysmitta pieneni 0,8%
Rasvan osuus kehosta laski 3,75%
Viskeraalisen rasvan osuus pysyi ennallaan
Lihaksen määrä kasvoi 5,3%


Mitä tein?
Noudatin 5:2 ruokavaliota eli soin kahtena päivänä viikosta noin 500 kilokaloria. Mutta eipä oikeastaan sitten muuta. Lihaskuntoa kasvattavan liikunnan määrä nousi varmaan jonkin verran, sillä jumppasin jalkaani vesijumpan avulla. Toisaalta arkiliikunta ja varsinkin kävely oli alkuvuodesta aivan nollilla, sillä polven ollessa rikki yritin kävellä mahdollisimman vähän.

Mitä nyt?
Ottaa vähän päähän, etten päässyt kymmeneen prosenttiin. Mutta ilahduttaa, että kehitystä on noinkin paljon pienellä muutoksella elämässä. Ja matka jatkuu. Viiskakkosesta on tullut jo elämäntapa. Painonpudotuksen suhteen  otan uudelleen saman 10% tavoitteen loppiaisesta 2015 loppiaiseen 2016. Lisäksi yritän liikkua nyt enemmän, kun se on mahdollista. Jos vuosi 2014 oli paranemisen vuosi, niin nyt alkava vuosi olkoon kehittymisen vuosi.

Kuvasta kiitos Tontelle ja prosenttilaskuista laskurit.fi:lle.

Juotiin viinaa

Vuonna 2014 juotiin viinaa, mutta ei tarpeeksi. Siispä totean, että tavoitteeni numero 10 jäi saavuttamatta.

Tavoitteena oli tyhjentää turhan pulleaksi paisunut viinakaappi iloisessa seurassa, kutsua ystäviä meille ja viettää aikaa yhdessä. Kyllä näin teimmekin, mutta vajaaksi suoritus jäi. No kuinkas näin?

No kun:
- monet juovat vähän tai ei ollenkaan alkoholia
- monet juovat olutta ja viiniä, mutta välttelevät tiukkaa viinaa
- monet toivat mukanaan omat juomat
- saimme viinaa tuliaisina ulkomaalaisilta ystäviltä
- ostimme viinaa Venäjän matkalta (vain hullu ei ostaisi niin halpaa ja hyvää votkaa)
- ja kutsuimme vieraita aivan liian vähän/harvoin.

Mutta kuitenkin:
- aika tavalla varastot vähenivät
- jopa ikivanha ukrainalainen pippurivotka korkattiin
- hemmetin mukavaa oli pulloja tyhjentäessä!

Ennen



Jälkeen

 

Tähän tavoitteeseen liittyi pari lisähaastetta. Tarkoituksena oli pyytää vierailta lupaus siitä, että sosiaalinen kanssakäymisemme jatkuu myös vuonna 2015. No unohtui pyytämättä aika monelta.

Tänään kuitenkin sain avata posliinisen säästökoiran, johon lupaukset oli talletettu. Vaikka sain kerättyä vain muutaman lappusen, niin siellähän oli mainioita lupauksia. Teatteriin, liikuntatapahtumaan, pleikkaria pelaamaan, nauttimaan, Suomen rajojen ulkopuolelle hummaamaan ja valtsikan bileisiin ainakin mennään tänä vuonna. Mahtavaa!

Lisäksi minun piti videoida humalatilan saavuttaneet vieraat sanomassa "Floridan broileri ja reilu litra maitoa". Suurin osa unohtui videoimatta tai olen painanut rec-nappia väärään aikaan. Mutta lupaan tästä vielä koosteen, kunhan saan koodailtua ja kysyttyä kohteilta luvat.

Polveileva tarina

Tänään oli vuoden viimeinen hydrocombat-tunti. Kävin kiittämässä ihkua opea kaudesta ja kerroin, että vuodessa on saatu polvi kuntoon. No ei se nyt ihan pelkästään hänen ansiotaan ole, mutta on se sitäkin.

Vuosi sitten tähän aikaan vasen polveni oli romuna. Koska polvea vaivasi vanhojen vammojen aiheuttama nivelsiteiden löysyys, alkava nivelrikko ja akuutti kierukan repeäminen, ortopedin mukaan yhtä ainoaa apukeinoa ei ole. Esimerkiksi leikkaus saattaisi tuoda lisää kipuja, jos nivelsiteet ovat vanhastaan löysät. Ohjeiksi sain siis painon pudottamisen ja polvea ympäröivien lihasten voimistamisen. Otti päähän ja paljon, sillä en voinut kävellä normaalisti, juoksemisesta, tanssimisesta tai portaiden noususta puhumattakaan. Pikkuhiljaa vuoden aikana olen saanut polven kelpo kuntoon, vaikkei se vielä täysin oireeton olekaan. Tavoitteekseni olin kuitenkin asettanut "porraskunnon" ja sen olen saavuttanut. Mitä olen sitten tehnyt?

1. Olen jumpannut vedessä. Heiaheian mukaan tähän mennessä tänä vuonna 45 kertaa vesijumppaa ja 11 kertaa hydrocombatia. Vedessä liikkuminen on tunnetusti hyvä nivelille, sillä vesi kannattelee ja tekee liikkeistä pehmeitä. Parasta minun mielestäni on se, ettei tarvitse varoa. Kuivalla maalla on koko ajan tunne, että kohta polvi muljahtaa ja sattuu, vaikka itse liike onnistuisikin.

2. Olen syönyt glukosamiinia. Tätä lääkäri suositteli ja kertoi, että auttaa joillekin ja joillekin ei ja voin itse päättää syönkö vai en. Nyt olen reilun vuoden popsinut ja koskapa purkin pohjalla on vain muutama pilleri, ajattelin ne syötyäni pitää tauon ja katsoa, huononeeko polven tila. Vaikka tuo onkin ihan luontaistuotekamaa, niin en mielelläni syö turhia rohtoja. Saa nähdä, miten käy.

3. Olen pudottanut painoa. Lääkärin mielestä viisi prosenttia jo auttaisi. Nyt on mennyt enemmän, mutta en kerro paljonko, sillä siitä tulee aikanaan oma kertomuksensa.

4. Olen käyttänyt polvitukea ja kinesioteippejä. Näistä en osaa oikein sanoa juuta enkä jaata, niin satunnaista käyttö on. Jatkossa, jos alan taas tanssia säännöllisesti, varmaan alkuun ainakin tulen tarvitsemaan jompaa kumpaa. Ehkä.

5. Olen käyttänyt tukipohjallisia. Mutta samoin, en osaa sanoa auttaako vai ei. Käyttökerran jälkeen  polvea yleensä vihloo, mutta se voi olla toki sitä, että ns. oikea asento, johon pohjallinen ohjaa jalkaa on polvelle outo. Jatkan harjoitusta.

Ihan terve polveni ei ole. Välillä hieman polven sisäsyrjä vihloo, mutta todellakin vain silloin tällöin. Mutta se ei enää ole jatkuvasti eikä koko polven alueelta kipeä, ei estä liikumista (eilen kävelin pitkän lenkin ja sen jälkeen jalat olivat kipeät, mutta polvista), ei ole turvonnut (talvisaappaat mahtuvat taas) ja taipuu kaikkiin asentoihin ilman kipua.

Niinpä - tavoite numero 4 on siis saavutettu.

La Dolce Vita

Olen ollut aina perusterve, mitä allergiat ja sen myötä hyvin lievä astma on ollut kiusana. Veriarvot kuten kolesteroli ja verensokeri sekä verenpaine ovat olleet myös aina hyvät. Siksi en ole ollut kovasti huolestunut, vaikka lihaa on luiden päällä enemmän kuin THL määrää. Kaksi ja puoli vuotta sitten työterveyshuollon normitarkastuksessa kuitenkin verensokeriarvo oli hieman koholla* ja siksipä lääkäri päätti pitää pelottelutuokion. Kovin dramaattisin sanakääntein hän kuvaili, kuinka rasvamolekyylit valtaavat verisoluni ja suoneni menevät tukkoon. Lääkäri tiedusteli, mitä haluaisin tehdä eläkkeellä ja hämilläni vastasin, että vaikkapa matkustella. "Eipä sitä paljon reissata, jos on infarkti iskenyt ja alaraajat amputoitu", vastasi tuo terveyshuollon ammattilainen.  Lääkkeeksi määrättiin diabeteshoitajan opetusta ja painonpudotusta.

Kävin siis kuulemassa diabeteshoitajan sekä ravitsemusterapeutin ohjeita. Mitään, jota en olisi aiemmin tiennyt, heillä ei ollut kerrottavana. Luulenpa, että jokainen täysikäinen ja suht sivistynyt tietää ihan hyvin, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Ja margariinia en sitten syö, oli mikä tahansa! En juurikaan muuttanut elämäntapojani, tai ehkä hieman sentään, sillä verensokeriarvot eivät nousseet ja pitkäaikassokeriarvot laskivat normaalin rajoihin. Edelleenkään en ollut kovin huolissani.

Kun näin Michae Mosleyn dokumentin Eat, Fast Live Longer (hyvä esimerkki pilkun tärkeydestä muuten) pätkäpaastoamisesta, syttyi jokin lamppu päässäni. Paitsi, että syömisen ja paastoamisen vuorottelulla voisi pudottaa painoa, voitaisiin sillä alentaa verensokeriarvoja. (Ja muitakin terveysvaikutuksia lupailtiin, niistä enemmän painonpudotusbloggauksessani.) Koska polvivamman takia painoa piti joka tapauksessa pudottaa, niin päätin ryhtyä pätkäpaastoilemaan.

En voi tietää, vaikuttaako paaston ja syömisen vaihtelu vaiko sen mukanaan tuoma painonpudotus, mutta verensokeriarvoni ovat nyt normaalin rajoissa, eli paastosokeri alle kuuden. Verensokeria mittasin kotona epäsäännöllisesti äidiltä perityllä mittarilla ja työterveyshuollon kautta kävin kesällä virallisessa mittauksessa. Kesän virallinen mittaus näytti jo normilukemat, mutta kotona vaihtelua oli vielä  silloin. Päätin, että jos kahden kuukauden aikana arvot ovat alle kuuden, niin katson tavoitteen täyttyneen. Ja nyt on näin. Tänä aamuna mittari näytti jopa ennätyksellisen alhaiset 5,3.

Katson siis tavoitteen numero 5 saavutetuksi. 

Tästä lähtien mittaan verensokerini vain noin kuukauden välein ja rauhoitan mieleni amputoimisilta ja infarkteilta. Eläkkeellä haaveilen matkustavani, mutta sitä ennen haaveilen tekeväni vielä pitkään töitä. Viiskakkosta jatkan niin kauan, kun paino tuntuu hyvältä, sitten ehkä siirryn kuusykköseen.


*Kun katson Oma terveys -palvelusta verensokeriarvojani, ne olivat olleet jo vuodesta 2007  hieman koholla. Itse asiassa kerran ne olivat tämän jälkeen olleet alle kuuden ja sinä keväänä noudatin hiilihydraatitonta ruokavaliota. Mielenkiintoista sekin.

Toiveikas talvimieli

Lapsuudenkodissani syötiin paljon sieniä. Tosin enemmän käytännön pakosta kuin kulinaarisista syistä, sillä raha oli tiukilla ja metsissä ilmaista ruokaa. Niinpä meillä oli aina lihapullataikinan jatkeena sieniä. Tämä oli salaisuus, joka sieniä ja sipulia inhoavalle isoveljelle paljastui vasta myöhäisteininä, kun eräänä talvena sienet loppuivatkin kesken vuoden. Veli maistoi sienettömiä lihapullia ja kysyi, miten nää pullat on näin pahoja. Yleensä meillä oli syksyllä monta isoa tynnyriä sieniä suolattuna, joista riitti syötävää aina seuraavaan satoon saakka. Siksi varmaan vieläkin syksyllä minun pitää saada sieniä säilöön. Ilo on jopa suurempi säilötyistä sienistä kuin niistä, jotka laitan suoraan pannulle metsästä tultua. Kuin Veikko Huovisen Hamstereissa, kun varastot ovat täynnä ruokaa, pitkiä kalsareita ja polttopuita, saavutaa ihmisen toiveikas talvimieli. Antaa vaan puhurin puhaltaa Barentsinmereltä. Täällä ollaan valmiina!

Suvun naisia sienienputsaustalkoissa. Itse olen valinnut naku-uintivaihtoehdon.

Sieniä pitää kerätä nimenomaan itse. Kumma juttu, sillä voin surutta ostaa marjat torilta, mutta sienien ostaminen tuntuu synniltä. Olen myös aina - jo lapsena - pitänyt sienestämisestä, toisin kuin marjastamisesta. Jos toinen kirjallinen viite sallitaan, niin lukekaapa kanssasienestäjät Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Siinä kuvataan sitä intohimoa ja innostusta, jonka sienestäessä kokee.

Mutta mutta - olen asunut täällä Helsingissä jo viisitoista vuotta, mutta en ole päässyt täällä sinuiksi sienipaikkojen kanssa. Joko sienipaikka on kuin markkinahumuinen festari, jossa on koko pääkaupunkiseudun väkikertymä, tai sitten saaliina on vain hirvikärpäsiä hiuspohjassa. Monena vuonna myös sain sieniä niin paljon äidiltä, ettei tarvinnut kerätä itse. Niinpä nyt kun äitiä ei ole, ei ollut suolasienivarastojakaan.  Häpeän huippuna syyskuussa kutsuin kaverit sultsina-wörshoppiin, jossa syötiin koko karjalainen pitopöytä. Osanani oli myös sienisalaatin tekeminen. Voi helvetin helvetti, ettei ihmisellä voinut olla omia sieniä ja piti ostaa kitumarketista sienivakuumi, joissa oli jonkun hansv*tunvälimäen kuva kannessa. Syvälle sydämeen sattuu!

Olisi aika oppia sienestämään myös täällä nykyisillä kotikonnuilla. Autottomana en osaa mennä julkisilla sienimetsien lähelle ja yksin en halua mennä metsään. Siispä sienestys vaatii kaverin, mieluiten autoilevan kaverin. Onneksi sellainen löytyi ja jopa koirakaveri mukaan. Sain ihan kelpo saaliin suppiksia ja lampaankääpiä. Rouskut taisivat tältä syksyltä jäädä metsään, sillä parhaaseen rouskuaikaan olin matkalla Kiinassa, jossa muuten oli runsaasti erikoisia ja maistuvaisia sieniä miltei joka aterialla.

Totean siis, että tavoite numero 9 on saavutettu, sillä sieniä on sekä pakastimessa että kuivattuina. Mutta seuraaviin vuosiin pitää petrata, sillä vasta suolasienitiinu tuo oikean toiveikkaan talvimielen (ja parhaan sienisalaatin joulupöytään).

Suuri muuri

Tunnustan, että minulla oli Kiinaan kohdistuvia ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Ajattelin ettei kiinalainen kulttuuri ole minun makuuni, ruokakin on jokseenkin tylsää ja maine ihmisoikeuksien polkemisen sekä muiden poliittisten kummallisuuksien takia ei houkuttele. No olen valmis kuitenkin tutustumaan maahan kuin maahan ja kulttuuriin kuin kulttuuriin ja kapeahan käsitykseni kuulopuheiden ja median välittämänä tietenkin on. Kun siippani halusi lähteä Kiinaan keräämään taustamateriaalia kirjaansa varten, lähdin mukaan mielelläni.

Olisikin aika kamalaa, jos ymmärryksensä jostain maasta tai kulttuurista joutuisi perustamaan vain siihen, mitä muut kertovat tai vaikkapa vain yhden aistin varaan. Kiina jos joku tarjosi ärsykkeitä kaikille aisteille ja koettavaa ähkyyn saakka.

Ennakkoluuloni osoittaituivat oikeiksi siinä, että Kiinassa on todellakin paljon väkeä ja melua. Joka paikassa porukkaa on paljon, eivätkä kiinalaiset ole kovin hiljaisia.Tässäkään ei tietenkään ole yhtä yhtäläistä ihmistyyppiä. Kiinalaisiakin on moneen lähtöön. Mutta julkinen keskustelu huutamalla ei ole mitenkään harvinaista Kiinassa. (Shanghaissa illastimme paikallisten scifi-harrastajien kutsumina ja siinä seurueessa mukana ollut amerikkalainen taas tuntui räikeän kovaääniseltä ja kovasti  itsekehuiselta.)

Toinen hämmentävä ilmiö on ihmisten julkea hämmästely meitä ulkomaalaisia isoneniä kohtaan. Ilmeisesti juhlapyhien takia suurkaupunkeihin oli matkannut maalaisia, jotka eivät olleet ennen näin rumia ihmisiä nähneet. Meitä tuijotettiin häpeilemättä, osoitettiin sormella ja rohkeimmat ottivat valokuvia meistä tai itsestään meidän seurassa. Jossain Kiinan syrjäkylässä nytten varmaan esitellään naapureille kuvia kummallisista olennoista.

Sain myös niellä ennakkoluulojani - konkreettisestikin. Kiina ei todellakaan ole yksi yhtenäinen kulttuuri. Kävimme neljässä kaupungissa; Peking, Xi'an, Guilin ja Shanghai sekä yövyimme yhden yön maalla, vuoristossa Longjin riisiviljelmillä. Kaikissa kaupungeissa oli aivan erilaista ja erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huimat. Mahtaileva, mutta kalsea Peking ja kaoottinen, mutta vapaamielinen Shanghai ovat kuin yö ja päivä. Samoin maalaiskylän vaatimaton elämä (näimme mm. sian teurastuksen katukiveyksellä) ja pilvenpiirtäjien ylellisyydet (joimme shampanjaa loistohotellin baarissa) ovat kaukana toisistaan. Mitä ruokaan tulee, kiinalainen keittiö on muutakin kuin hapanimelää possua ja riisiä. Sitäkin saimme, ja paljon muuta. Paikalliset erot ovat jälleen suuret. Dumplingit olivat odotetusti hyviä, mutta parasta mielestäni oli yunnanilainen ruoka. Ensimmäisellä kerralla sitä syödessäni en tunnistanut juuri mitään, mitä suuhuni laitoin, mutta kaikki maistui hyvältä. Toisella kerralla tilasin itse, ja tiesin mitä söin, ja edelleen maistui superhyvältä. Saakohan yunnanilaista ruokaa mistään Suomessa?

 Niin se muuri

Muurille kiipesimme matkan toisena päivänä. Kaikki ei ollut yhtä auvoa, sillä ilmeisesti jetlagista johtuen jo ylös kiivetessä tunsin huippausta ja hätäpäissä ostettu sadeviitta keräsi kuumassa, mutta kosteassa ilmanalassa kaiken hien sisäänsä. Niinpä muurilla seisoi märkä ja heikkopäinen turisti. Muurin portaat olivat todella jyrkät ja polvikin reagoi rasitukseen. Kävelin vain minimimäärän ja jäin odottelemaan kauemmaksi valokuvaamaan mennyttä siippaani. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen aloin huolestua, kun ei miestä näy. Hätäännyin, mutta aivan turhaan, sillä hän oli mennyt jostain toista reittiä alas tapaamispaikalle ja istui kahvilassa. Paniikki, väsymys ja jalan kipeytyminen joka tapauksessa saivat oman laskeutumiseni muuria ja rinnettä alas melkoiseksi tuskien taipaleeksi. Jalka oireili vielä illalla ja seuraavana päivänäkin. Onneksi pääsin kiinalaiseen jalkahierontaan, jossa sovellettiin perinteistä tui na -menetelmää. Hierojat hieroivat kyllä koko kropan, mutta keskittyivät jalkoihin. Pelkäsin, että polvi ei kestä heidän aika rajujakin menetelmiään (varsinkin kun samassa huoneessa nivelrikkoinen turistirouva huusi kivusta), mutta hieronta teki suoranaisen ihmeen ja kävelin hierontasalongista pois kuin toisilla jalolla. Kävelyasentokin oli muuttunut - kävelin kuin ennen polvivammaa. Ihme juttu! Onneksi pääsin hierontaan, sillä matkan aikana jouduin vielä kiipeämään vuorilla ja muutenkin tuntui, että Kiina on täynnä portaita. Täytyy etsiä kiinalainen hieronta kotimaastakin. Netti näyttää onneksi, että tarjontaa on jopa ihan kotinurkilla.

Todistettavasti tavoite numero 7 saavutettu.